Ei minusta ole kirjoittajaksi. Ainakaan Kerttu Vaaran mukaan. Olen kuulema yksi huonoimpia äidinkielessä kautta aikain. Jees, kiitos kannustavista sanoistasi :--) Nojoo, kyllä minulla olisi ajatuksia purattavaksi, paljonkin, mutta olen hieman laiska ja muutenkin.. Ajatusten purkaminen sanoiksi on niin kamalan vaikeaa ! Ja muutenkin, olen hieman laiska, ha ha haa.

Kuitenkin, mistä aloittaisin. Yleisistä fiiliksistä, joo. Nuha, flunssa, kuume, en minä tiedä. Pää täynnä räkää, niin niistäessä oikeaa sierainta, painuu pää vasemmalle. Mutta joo, saa syyttää vain itseään kun ei pukeutunut oikein viime viikolla. Olin siis töissä, haravanvarren jatkeena, toisinaan myös kiinni puhaltimessa. Onhan se tietenkin kivaa kun saa työskennellä ulkona, mutta aina ei voi aurinko paistaa. Ei se mitään, siis se sää. Mutta koiranulkoiluttajat, jotka eivät ole sisäistäneet Hauska koirankakkapusseja >:G Jumalauta, työkengät ja -housut haiskahtavat vieläkin koiran p****lle.

Mjuu, mutta kuitenkin. Syksyn kirjoitukset tulivat ja menivät, olisihan niitä laudatureja varmasti tippunut, jos olisi jaksanut lukea edes inaisen. Hyvä kun ensimmäisen kappaleen luin maantietoa, saattaa tulla eximia bumerangina ! Ruotsi oli heikoin, toisaalta, onhan improbaturkin jo saavutus :--D. Biologiassa kävi juuri niinkuin pelkäsinkin, jokeritehtävään vastaessa pienikin virhe alussa toisi nolla pojoa. Niinhän siinä sitten kävi. Eikä mieltä lohduta yhtään se, että jos tämä virhe olisikin tullut korjattua, niin olisi täydet yhdeksän pistettä tipahtanut. Aina ei voi voittaa. Äidinkieltä en edes kommentoi. Keväällä nähdään taas ruotsin ja äidinkielen parissa, uusina tuttavuuksina englanti, uskonto, filosofia ja mahd. matematiikka. Jeyjey, virheistä oppineena aloitin jo lukemisen. Jokainen saa itse miettiä kyseisen väitteen todenperäisyyttä.

Kirjoitusten ja koeviikon päättymistä päätimme juhlistaa menemällä Porvoon Onnelaan, jonne en enää jalallani astu. Puolet naamoista on sellaisia, mitä en haluaisi enää koskaan nähdä. Sitä luulisi, että porukka on jo hieman aikuistunut, mutta ei. Miltä sinusta tuntuisi, kun sinusta heitetään seuraavanlaista kommenttia vitsinä: "Joo, aatelkaa ! Voisi käydä niinku Kauhajoella, ku nää kouluampujat on yleensä syrjittyjä tai syrjäytyneitä ja koulukiusattuja, ni niinku tää Niko tässä ! Se varmaa hei oikeasti ampuu meidät vielä, kenestäköhän se aloittaa? Pitäiskö meidän hoidella se ekaksi?", joiden lisäksi vielä demonstroitu esitys, miten sinut ammuttaisi? Hei haloo.

Eipä jäänyt hyvä maku suuhun reissusta, ei edes kirjaimellisesti. Seuraavana viikonloppuna tapahtui kuitenkin yksi elämäni mieleenpainuvimmista reissuista, nimittäin ensimmäinen ulkomaanmatka ison O:n kera. Mieleenpainuva tosin on hieman kyseenalaisempi sanavalinta, sillä lähes koko matka tuli oltua hieman poreilevassa mielentilassa. Matkan aikana tuli koettua mitä kummallisempia asioita, kuten paikallisesta baarista uloslento, Paula Koivuniemen keikka (jonka silmänvinkkaus johtikin aikamoiseen silmäpeliin keskenämme), tappelevat romanit sekä oma rähjäämiseni hieman tukevammalle naishenkilölle, joka ei ollut kedon kauneimpia kukkia muutenkaan. Oudoimpana päähänpistona voisi ehkä mainita ruotsalaisena esiintyminen sekä sininen sadeviitta Niagaran putouksilta..

Olen myös muuten huomannut kärsiväni aika ajoin rähinäviinan tuomista vaikeuksista. Aloimpa tässä yksi ilta räyhäämään BB-Nikollekin (ei, en ollut osallisena Mc'Donaldsin tapahtumiin, joista Niko Seiskassa vuodatti), ketä ei ottaisi nappiin, kun ihminen haukkuu, on ylimielinen ja käyttäytyy kuin uhmaikäinen kakara!? Tätä aiemmin olin jo tehnyt selväksi mielipiteeni rappukäytävässä vallinneesta kutevasta naislaumasta, sekä heidän eritteiden suomasta "tuoksuelämyksestä".
Eipä "läyhääminen" siihen loppunutkaan, sillä pilkun aikaan olin jo valmiina repimään erän mieshenkilön hiuspidennyksiä. Fyysiseltä kontaktilta vältyttiin, mutta kyllä pari sammakkoa pääsi luiskahtamaan suustani. Kylmiä totuuksia minä sanon.

Syysloma oli kokemus, sillä työn lisäksi käväisin jälleen tutustumassa Porvoon yöelämään, tällä kertaa tosin Bepoppiin, joka oli huomattavasti miellyttävämpi kokemus. Kiukkukänniksihän se preileva tunne muuttui, sillä tänään kuulin käyneeni rähjäämään koko valkoiseen pukuun sonnustautuneelle mieshenkilölle. Enpä ihmettelisi jos nenäni koristaisikin takaraivoani tällä hetkellä.

Koulu alkoi ja motivaatio laski samantien pohjaan ja läpikin. Eei hotsita ei ollenkaan. Oikeastaan muutenkaan mikään ei pahemmin tunnu innostavan ja kiinnostavan, ajokortin suorittaminenkaan. Ei varsinkaan kun koko muu perhe tuntuu odottavan sitä paljon enempi kuin minä (tietenkin, siitähän hyötyy koko sakki), mutta ylimenevä hehkutus saa oman inspiraation aihetta kohtaan laskemaan pohjaan. Ja läpikin.

Viikko suorastaan mateli eteenpäin, se oli tylsä ja turhauttava. Tietenkin odotin innolla tortsain koulukuvausta ja nyt odottelen surulla kuvien paluuta :DD No ehkä ne on siedettäviä, ehkä. Kuvaaja ainakin suorastaan huokaisi ja totesi että on kyllö nauravan söpö kuva. Söpö on adjektiivina.. Niin, niin. niin. nii-in. mm. Noh, se nähdään sitten !
Eniten kuitenkin koko viikossa odotin perjantaita, koskakoskakoska.. Silloin tapahtu kaikkea! Ensinnäkin, olin ekaa kertaa Subwayssa syömässä (NIINKU WOHOO :D), mut ei se ollut mitään erikoista oikeastaan.. Liikaa valinnanvaraa, meni aivan sekaisin ja asdf. Joo. Back to School -tapahtuma oli aika.. Joo. No se jäi vähä toisarvoiseks siin hälinäs ja iltasuunnitelmia miettiessä. Nei kyl mua koskenu, mut kuitenkin.

Perjantai tietty huipentu isoon Oohon. :D Parasta oikeasti. Vietettii tillibileitä, diintsdiintsdiints. Eihän me ostettu ku 40 pussia tilliä. Porukka katsoi ehkä inasen kaupungilla meitä, inasen vain. Ja tietenkin, fortum. vai neste. vai mikä lie, mut Kilpilahti kuiteki. Ja Emäsalon silta. Voiko enempää pyytää?

Mut sitten tuli lauantai. Siis, lauantai oli parasta, mut toisaalta.. Ei-niin-parasta. Vaikka ei tullut baariin raahauduttua (mikä siis oli kaikinpuolin hyvä juttu), niin.. Emmä olis voinu tavallaa parempaa iltaa toivoa. Toisaalta oisin. Voiko tuntua typerämmältä kun tuijottaa vain toista kameran kautta ja vaurahtaa tyhmälle ilmeelle tai jollekin.. Jollekin. Mua niin turhauttaa. Päähän on tetenkin täynnä haaveita nyt, mut emmätiä. Miksi kivat ihmiset löytyvät niin kaukaa? Piru vieköö A, sait mut taas sekasin.

Whöhäh. Mä oon turhautunu edellee. En kykene ajatteleen oikeastaa. Enkä tekee oikein mitää muuta, tää datauski taas vaihtees tuntuu niin väkinäiseltä (ja viel tää kirjoittamine, hui ui :D).

"Älä koskaan päästä irti"

HUIHAI.

Tullut pariinkiin otteeseen kommenttia nukahtamisestani, hih, pahoittelen! Kesätyöt vieneet voimia tehdä enää mitään, on ollut hyvin nuutunut olo, ajatelkaa.. Jopa dataus on tuntunut sangen työläältä työpäivän jälkeen!

Mutta oivoi, viimeinen lomapäivä meneillään. Koko kesänä en mitään ole kirjoittanut, vaikka niin paljon tapahtunut. Sellaistakin mistä olisi saanut jotain järkevää kirjoitetuksi. En tiedä. Sanottakoon myös että viimeisimmän merkinnän jälkeen ei ole angstia ollut liiemmin! Ajatella, minäkin pääsin ylös syvästä kurakuopastani.

Mutta ksäääksäksä. Ohihan se on, mutta kovin hieno se oli. Monta viikkoa töitä takana. Niiden lisäksi tullut hoideltua isostehtäviä rippileirillä, joka saattoi jäädä minun viimeisekseni. Hienoa on ollut aina, mutta uusi kirkkoherra on liian radikaali muutoksissaan minun makuuni. Nomutsiis, joo. Tuli myös oltua partioleirillä viikko, hitto että oli MAHTAVAA. Koko kesän paras viikko kokonaisuudessaan, säänsä puolesta varsinkin. Hiekkarantaa ja lööbaa. Jukra sentää, en ole ikinä ollut näin ruskea !
Mä rakastin kaikkia taas ja kaikki kyl varmaa rakasti mua, eiks? Ainaki mein savu, vaik mä hävisinki passi ja hammasharjas, mut hei... Jumbosija on voitto sekin :--D?!

ps. partioruoka ei ollu täl kertaa parhaimmistoa ja kalapasta veti pohjat. ikin ennoo tullu niin vihaseks ruoasta hemmetti :DD naurattaa seki teineily, mut OIKEESTI. rahkassakaa ei ollu sokeria silloi.ja mä laihduin 2 kiloa leirin aikana. Mietin vain et mitä tästä keppikehosta enää irti saa.

Oli kyllä mahtavin kesän lopetuskin. Tuosta noin vain lähtö Kuopioon, Paula Koivuniemen keikalle. Ei herra sentäs mikä idea oli, mutta paras, todellakin. Löydettiipä yöllisiltä kaduiltakin putkikassi, jossa purkkiviiniä sekä kaljaa. voi jösses. Puskapissaamiset keskustassa sekä kissatappelut lissujen kanssa. "Ai mitä, ootko joku homo ku oot näemmä ripseskin menny taivuttaa?" miten joku kehtaa !? Tuollaista sain kuulla vain koska ei sattunut tupakkaa irtoamaan ja minä menin sen haitoista saarnaamaan :D oi voi. Mutta, juu.

Hieman väsynyt kyllä nyt, ihmekös tuo. Unta ehkä juuri 2 h. Tää kirjoitusasu tässäkin varmasti sata.

Mutta hmm, kesä on ohi. Kouluarki edessä. argh. Muthei, kesän aikana löysin ystävän parhaan jopa.

Heräilyä täällä. En ole kerennyt kirjoittelemaan, kun koulu painaa mieltä liiaksi, toisaalta myös oma saamattomuus joka kulkee kovin käsikädessä tuon koulupaineen kanssa.

Tänään tosin ollut muuta.

Heräsinkin jo aamuviideltä posket kosteaa tyynyliinaa vasten. Ensimmäisenä mieleen kajosi ikävä ja kaipuu. Lopulta mieleen tulvahti kasa katkeruutta joka vähitellen muuttui ahdistavaksi tunteeksi joka ei lähteny millään pois. Eikä se ole vieläkään lähteny pois, kuristaa ja kääntää yhä jossain ruumiissani, jonka paikkaa en pysty tunnistamaan. Oksettaa ja itkettää, mutta kumpaakaan ei saa tuotua.
Eihän siinä muuta jos olisi viikonloppu, ulkona tyyntä ja litra teetä. No en tiedä miksei tuollaista voisi nyttenkin tehdä. Mutta kuitenkin, tänäinen mieliala tärveli täysin kokeen.
Ajattelin kuitenkin että päivää myöten mieli olisi muuttunut valoisammaksi, mutta ei. Uhrasin jopa koreuteni ja menin syömään levyn suklaata koska ajattelin sen piristävän. Pieleen meni.

Lopulta pakotin itseni kopioimaan matikan tehtäviä. Sekin on vielä kyllä kesken, koska en vain jaksa. kykene. jotain. Halusin lähteä ulos ja kohti "salaista paikkaani" (:D), jossa tulee aina istuskeltua ja ihmeteltyä miten kauniisti valo suodattuu paikoin. Tai jotain. Sekin tosin masensi, kun tiesi että kyseinen metsäalue tullaan kaiketi kaatamaan polttopuuksi piakkoin. Hmh.
Mutta kuitenkin. Paikassa X tuli taas mietittyä ja pyöriteltyä kaikkia ajatelmia. Toisaalta älysin että elämä on aika mallillaan, toisaalta ei. Heräsi taas useita kysymyksiä "Miksi minä.." alkuisina. Tuntui tosi pahalta, kun osa kysymyksistä myös tarjosi vastauksen samantien, yleensä osoittaen syylliseksi jonkin asian minussa.

Suoraan sanottuna vituttaa. Mikää ei ole auttanu.
Hitsi, tää paha olo on kyl varmaa enite oma vikaa, sitähä valitsee jääkö sit uiskenteleen surkeuteensa ja olemaan ihan turhautunut. Tosin nyt mulla on varmaan eniten ikävä. Toisaalta itseäni hieman naurattaa tääki tila taas.

HuOH.

Tänään taas, kotona. Yllärikö, ei ei ei. Koulu olisi juuri loppunut. Olisin mä siellä varmaan mieluummin istunut kuin täällä kotona. Aika suorastaan matelee. Tai mateli ja mateli :--D Mut pistettiin siivoushommiin, onhan meillä viikonloppuna tulossa puoli sukua ja rykelmä ystäviä kylään, täytyy edustaa. Vaikka täysillähän ei pysty.
Jälleen kerran sai huomata, ettei minua ja imuria vain ole tarkoitettu yhteen. Oli se semmoista vääntöä ja säätöä. Paineita tietenkin aiheuttaa vieressä kikattava äiti, yhyy, emmä mitää heti opi hei. EIkä tämä ollut eka kerta ku näin kävi. Kaiken lisäks musta tuntuu, että tämä huone muiden joukossa on imuroitava uusiksi. Ehkä teen taas samat ja meen hyppii trampoliinille.

Sitä taas eilen toivoi että jokainen päivä olisi sellainen. Ihmiset kokoontuvat yhteen, terassit täyttyvät puheensorinasta, perheet lähtevät piknikille puistoihin ja kadut täyttää musiikki. Sairasloman ohella moikkaillut ihmisiä ja eilen sitten päivä Elinaa, hih oli kivaa. Yleisesti niinkunnoin. Alkuun vähän hämmennystä kun joutui keskelle krapulaisia porvoolaisia, olihan siinä vähän "Ööh." kun oven avaakin paidaton poika. Kaksi kertaa täytyi vilkaista postiluukun sukunimeä. Lisää ihmetyksiä seurasi kun selvisi taas yksi kenen kanssa käynyt samassa päiväkodissa. Sama kaava taas, minusta ei mitään muistikuvaa, toisesta nimi ja jotain leikkejä. Jännää.
Ihmisiä on kiva seurata, tiesittekö. Lapsia katsellessa tulee paljon muistoja omasta lapsuudesta ja sen leikeistä ja suruista. Aikuisia katsoessa saattaa tuntea sääliä tätä kohtaan ja miettiä onko tuo minunkin kohtaloni. Ehkä mäkin ajattelen liikaa.

Muttajoo. Se siitä. Vappu meni miten meni, hihi. Päätä selivttäessä. Sitä joutunut paljonkin miettimään kun sukulaisia soitellut synttäreiden perään ja kysynyt mitä haluaisin lahjaksi. Vähän aikaa mongerran jotain ja totean aina että en tiedä. Kun en tunnu tarvitsevan oikein mitään. Tai siis, haluaisinhan minä vaika mitä.
Suurin ongelma lienee, ettei kukaan(?) voi antaa minulle sitä lahjaa mitä ehkä eniten haluan. Ei ainakaan samalta seisomalta. Ja vaikka tiedän jollain tasolla mitä halajan, en sitä ymmärrä ja tuskin ymmärtäisi kukaan muukaan. Joku saattaisi tosin ymmärtää paremmin kuin minä.

Tässä nyt jonkin aikaa ollut hiljaista. Oikeasti minulla on ollut joka päivälle jokin visio aamuisin mistä ja mitä tulisin kirjoittamaan ja päivän myötä ideoita ja luovuttaa on vain sekoittunut litroittain mukaan. Mutta illan tullen kun alan miettimään mitä kirjoittaisin, eivät tahdo mietteet ja ajatukset muuttua sanoiksi ruudulle. Ehkä minun tulisi vain vähentää ajattelua, jotta iltaisin päässäni ei olisi sellaista tunteiden sekamelskaa, joka nyt viimeaikoina on ollut kovin.. Sekava.

Kuten on tullut jo aikaisemminkin todettua, elämäni on ollut nyt viimeiset pari kolme kuukautta yhtä myrskyä. Muutosten tuulet puhaltavat, joku klisee voisi todeta.  Mutta, mutta (ei saa sanoa mutta, mutta kas siinä se taas tuli, mutta kuten.. No voi pentele taas!), kaikki alkoi siitä yhdestä tapauksesta, kuten tämä itse itsensä esitteli. Ja sen jälkeen on kaikki ollut yhtä myllerrystä. On tullut kasvettua ihmisenä aivan huimasti ja saatu uusia näkökantoja. Opittu vaikka mitä (milloin tärkeää ja milloin ei-niin-tärkeää :-D)! Tämä koko rumba nyt ollut ehkä päällimmäisenä mielessä ja sekoittanut pakkaa. Tästä asiasta voisin käydä vaikka kuinka ylihypeä, mutta ehkä hiljenen asiasta toistaiseksi.
Voi olla, että nämä uudet tuntemukset ja mielipiteet saavat minut kohta avaamaan sanaista arkkuani hieman lisää ja järkyttämään läheisiä ihmisiäni perinpohjin. Vaikka aika näkyväähän se kaikki on ollut.

Harmi vain todeta, että koulumotivaatio on tässä parin kuukauden aikana laskenut roimasti. Syy saattaa olla edellinen omanitsensäetsintä (:--D) taikka sitten lähestyvä kesäloma ja täysikäisyyden liian nopea lähestyminen. En halua, mutta väistämätöntähän se on. Pitää vain muistaa ettei anna pissin nousta päähän, vaikkakin kyseisestä ei ole pelkoa. En ainakaan uskoisi. … Mutta kuitenkin, koulu. Asd tekisi mieli kirjoittaa äidinkielenkin esseeseen vähintään 123 kertaa.
Sattuipa tänään hupaisa juttu, että heittivät opettajat minut ulos. Kun on vielä sairaslomaa jäljellä, niin eihän sitä ole sopivaa tulla kouluun kipeänä! Pffft, sanon minä, kun on jo aivan terve olotila ja kaikkea. Sentään kerkesin haukkaamaan munkkia, mutta lounas jäi väliin (siel olis ollu kananugetteja :--( ) mut kotiolot ja tee kyllä korvasivat menetyksen.
Eräs opettaja muuten luuli että kärsin noroviruksesta ja alkoi kertomaan omia kokemuksiaan asiasta. Minä ihan kauhuissani kuuntelin, kun luulin tiettyyn pisteeseen asti tämän kertovan sairastaneen koko perheensä kanssa mononukleoosia. Mietin vain kuinka kummassa se olisi yhtäkkiä levinnyt koko perheeseen.  Onneksi lopulta kävi ilmi mistä taudista oli kyse. Huokaisin helpotuksesta ja päästin samalla kauhistuttavan kieroutuneet ajatukset ulos päästäni.

Klara vappen muuten. Itselläni ei ole vappufiilinkejä yhtään, joten tyydyn möllöilemään vieressä. Saattaa olla että eksyn suht. ajoissa kotiinkin.

Nyt on kyllä kovin kummalliset mietteet ja tuntemukset jyllänny. Fyysisestihän minuun sattuu oikein rutkasti, lähinnä siksi että mononukleoosin olen mennyt sitten itseeni tartuttamaan. Tai enhän minä sitä tartuttanut vaan se toinen. Tästä siis se että kurkkuun sattuu niin pirusti. EIhän siinä mitään, mutta kun syöminenkin siinä haittaantunut ja nyt myös juominenkin. Kuin vetäisi snörennauhaa edestakaisin nielussa, johon olisi pujotettu minikaktuksia. Aika kamalaa.

Tämä sitten tuonut kasan henkisiä ongelmia, ahdistuksia, paineita ja paniikkitiloja. Ensinnäkin, lukio. Enhän minä sinne jaksa mennä, kun ruoka ei mene alas ja olo menossa vain heikommaksi. No lääkäri kyllä kirjoitti tänään minul sen viikon sairaslomaa, ja jos on tarvis, niin ensi perjantaina lisää viikko.
Se vain sitten, että miten onnistuu lukio-opiskelu siinä? Toivoisin jonkinmuotoista itseisopiskelua, sillä en ajatellut kirjoittavani ensi vuoden syksyn ylioppilaana. Saa nähdä mitä iso-H sanoo.

Toiseksi tämä tauti tuonut suuren kasan syyllisyyden tunteita, morkkista ja henkistä pahaa oloa. Hemmetti, sen kerran kun sitä innostuu ja sekoilee teininä, niin jahas. Pitäisi tosin etsiä jotain positiivista asiasta, mutta kun niitä niin vähän löytyy. Ainakin olen kuulemma hemmetin hyvä suustani. Ehkä se on vain jotain ensikertalaisen tuuria ollut.
Toinen mikä sitten tuo tästä jonkinlaista ahdistuneisuutta, on kun ystäväni meinaa ottaa syitä tästä niskoilleen. K'moon, kuka se sitä kieltään luritteli toisen kurkussa. Minunhan se vika on. Ja kun toinen on kovasti morkkaamassa itseään tapahtuneesta, niin itselle tulee hieman paha olo, kun saattaa toisen semmoiseen syyllisyyden tilaan :(

Hieman myös ahdistanut viime aikoina kaikki mennyt. Niitä kun nyt vähän taas kaivettu esiin. Toisaalta ehkä hyväkin, kun en oikein ikinä niistä ole puhunut. Outoa muuten että edes nyt niistä käynyt kovin aktiivisesti keskustelua. :D Toisaalta niiden setviminen on tuonut myös paljon hyvää ja positiivista ja jonkinlaista vapautuneisuutta, vaikka joistain ei nyt pääse niin vain eroon. "ylpeyttäni et vie looseri." niin se mulle opetti et sano se. hih. aika mahtavaan ihmiseen oon menny törmäämää. Ilmeisesti välil se päivä paistaa risukasaanki.

Elän varmaa muute aikamoista myllerröstä ja muuttumisen aikaa. Mut nyt mul ei ole mitää hajua mitä täst on tullu. Mua väsyttää ja heikottaa, ku ennole saanu syödyksi mitään juurikaan ja viime yöt on ollu ehkä hieman unettomia. Vähän. Ne on ollu tosi kaihoisan surullisia ehkä.

Johan on. Voisin jopa todeta, että taisin minäkin mennä vähän liian pitkälle tuon ryhmäjaoittelukohinan kannalta. Muttakun en toteakkaan. Hah.
Pikkuhiljaa alkaa kyrsimään tuo mopoautolla kurvailu. Ei siinä mitään, oikein näppärä peli, mutta kun kun kun ja kun. Kaverit alkavat yhä useampi toisensa perään ajelemaan oikeilla autoilla, kun saavat tuon maagisen 18 iän saavutettua ja autokortin suoritettua. Tänäänkin pari -90 luvulla syntynyttä tuttua huristi autollaan minusta ohi ja/tai vastaan. Kyllähän se hieman pännii.
Ei siinä mitään, oma syntymäpäiväkin lähestyy aivan kammottavan nopeasti (ehkä jopa liian), eihän siihen ole kuin alle kaksi viikkoa enää ! Autokorttia tosin ei aikoihin tule näkymään, sillä isi on laiska, isi on jäärä ja isi on laiska, tyhmä sekä saamaton. No ehkei sentään tyhmä (paitsi jossain tapauksissa) saati saamaton. Ainakaan pitkällä tähtäimellä.

Mutta ei sen puoleen, en edes haluaisi olla 18 vielä pitkään aikaan. Se saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta ajatus "täysikäisestä" Nikosta pelottaa ja kummastuttaa. Kelailee hieman taaksepäin ja sitä älyää, että ei siitä ole pitkä aika kun oli vielä huoleton nappula. Ei mitään pelkoa tulevasta. Nyt taas..
Mihin lukion jälkeen? Miten käy ihmissuhteiden, noin niinkuin yeisesti? Miten minuun tullaan suhtautumaan? Liian vaikeata. Ei ehkä pitäisi vaivata päätään liikaa noilla. Mutta sitten jos minustakin tulee tylsä, kumea ja harmaa kalkkis.

No, ehkei se nyt ole niin paha. Kuten eräs ystäväni on todennut: "Kasva isoksi, älä aikuiseksi.". Pitänee pitää mielessä.

Siirrytään toiseen, jo päätäni kovin raastaneeseen ja vaivanneeseen aiheeseen, kouluun siis. Koulutöihin periaatteessa.
Viime todistuksessa komeili komeat kolme koota (ja ei, sillä ei ole mitään tekemistä ensiavun kanssa tässä yhteydessä). On hieman jäänyt töitä tekemättä ja aikaa korjata virhe olisi kuukausi. Ei se mitään, muttakun tässä jaksossakin jo ropissut mukavasti töitä päälle, esimerkiksi äidinkielessä. Siitä nyt jo valmiiksi K olikin palauttamattoman portfolion vuoksi. Sen lisäksi on mantsan hasardiartikkelien keräily, jonka alkuun pääsinkin jo tänään. Kaksi kerätty jo! Mutta eniten kolmesta kesken olevasta kurssista eniten huolta aiheuttanee matikka. Kun ei osaa, niin ei osaa. Ehkä pitäisi hellittää hieman tästä dataamisesta (NO WAI!), eihän tästä muuten tule mitään. Ellei sitten joku ole valmis tekemään puolestani?
Jaossa olisi myös Comeniusesseen valmistaminen! :D

Eihän nuo K:t muuten niin pahoja ole, mutta kaksi niistä nyt on pakollisissa kursseissa ja kun pyrkimys on suorittaa lukio kolmeen vuoteen ja kevään ylioppilaaksi. Saa nähdä. Kyllä mä selviän. Niinku aina.



Muuten.. Onko kukaan muu ikinä kokenut erikoisen hurmiollista olotilaa vain, kun toinen silittää kättäsi? Voi olla että olen vain oudompi ihminen, tai sitten tähän vaikuttivat äkilliset lapsuuden muistojen "uudelleen tuntemiset", jotka olivat jo päässeet hautautumaan unhoon ikävämpien ja satuttavampien muistojen ja ajatusten alle.
En tiedä, kuulostaa aika kaukaa haetulta.

Jepajee, tästä se alkaa. Pitkän harkinnan jälkeen päätin rynnätä valtaamaan koko Livejournalin ja orjuuttaa sen kirjoittajakunnan nikomaisen valtani alle. Galleriablogi taitaa saada jäädä, toki yhä rustaan jotain scribblescrabblea sinne, saa nähdä. Kaikkea tuttua ja turvallista. Tänne olisi tarkoitus kirjoittaa sitten jotain henkevämpää ja viksumpaa. Saa nähdä miten käy.

Ensinnäkin, syy mikä ajoi minut tänne onkin tämän merkinnän pääaihe. Koulussa päästiin aikamoiseen sanasotaan erään lukiolaisen blogista, sanotaan vaikka nimeksi.. No en minä mitään nimiä tarvine tänne mainita. Ainakaan tässä tapauksessa.

Kun on ne ja sitten on me. Vihdoin joku nosti asian pöydälle, itsestäänselvyys josta ei omasta mielestäni olisi tarvinut niin suurta numeroa tehdäkkään. Muttakun on ne ja me. Kysyttäköön että haluisivatko ne olla meidän kavereita. Eihän kaikkien kanssa voi olla kavereita, ei kaikkien kanssa tule toimeen. Toki täytyisi pyrkiä jonkinlaiseen suvaitsevaisuuteen ja uskon, että sitä meillä sentään on, ainakin jollain asteella? Muutenhan me harrastaisimme yhä yläasteen aikaista toistemme morkkaamista, yhä lapsellisempien jekkujen tekemistä sun muuta. Nyt tosiaankin ollaan lukiossa.
Mutta mitä omasta kokemuksesta voisin sanoa, en koe olevani samalla aaltopituudella joidenkin niiden kanssa, ja siksi en juurikaan halua tekemisissä olla. En siis tarkoita, ettenkö haluaisi kaikkien kukkien kukkivan, vaan että me ja ne, nämä kaksi ryhmää ovat muodostuneet yhteisten kaverisidosten kautta isoiksi "kaveripiireiksi". Ei sitä noin vain sulateta.

Mutta onhan toki totta, että välillä sitä tulee puhuttua kaikenlaista soopaa toisista ihmisistä, mutta tuskin nekään mitään puhtaita pulmusia tässä asiassa ovat?
"Mut hyi vittu, neiti J on ihan KAUHEE. Sil on reikäki farkuis, ni hyi vee sentää, sietäis hävetä. Katoais seki, k'moon, reikä farkuissa... Miten sil on munaa tulla semmosissa, siis yyh." me puhutaan meistäkin skeidaa, tiesitteks (mut neiti J:n tapaus on kaikkea totisinta totta ja enemmän).

Ida (no nyt mainitsen nimiä) meni tänään sanomaan mua ihan huoraksi. Kiitti vaan. No ei sen, ei se haitannut. Kun kuitenkin, sitä kerrankin unohti huolensa ja tunsi elävänsä. Oli oikein hauskaa ja mahtava viikonloppu kertakaikkiaan. Vähän haikea mieli jatkunut eilisestä, en sentään enää itke. Voi niksula kuitenkin, minkä menit tekemään. Onhan mulla vähän lortto fiilinki. :--D

Hitsi sentään, väsyttää ja nukuttaa. Tää merkintäki on aika epäselkeetä skeidaa, mut tuntu vain siltä että nyt snacka skit.